Muistatko miksi suomalaiset suuryhtiöt hankkivat edustusautoiksi neuvostoautoja?

GAZ:n valmistama Tšaika oli Neuvostoliiton vastine läntisille luksuslimusiineille. Myös suomalaisyhtiöt hankkivat Tšaikoja edustusautoiksi, joskin taka-ajatusten kera.

Itänaapurimme autokalusto alkaa olla Suomessa hyvin harvinainen näky. Viimeistään Ukrainan sota aiheutti sen, että ne viimeiset ja harvinaiset venäläisautojen päätymiset Suomen rajojen sisäpuolelle loppuivat kuin seinään.

Suomessa itäautoilla on kuitenkin pitkät perinteet. Ne olivat viime vuosituhannen puolella halvan hintansa ja helpon saatavuuden ansiosta melko yleisiä valintoja tavallisen kansan ajoneuvoiksi. Erityisesti Ladat olivat hyvinkin suosittuja 1970- ja 80-lukujen Suomessa.

Tämä tarina asettuu samaan aikakauteen, mutta tavallisen kansan sijasta keskiössä ovat suomalaiset suuryritykset omine edustusautoineen. Myös suomalaisyritykset luottivat jossain vaiheessa autovalinnoissaan itänaapurin antimiin. Millään Ladalla yrityspamput eivät sentäs joutuneet ajamaan, sillä Neuvostoliitosta löytyi myös jotain premeampaa: GAZ Tšaika.

Tämä Tšaika, tarkemmin sanottuna GAZ-13, on vuodelta 1969 ja on Nokian entinen edustusauto. Kuva on Espoon Automuseosta.

GAZ Tšaika eli suomeksi ”lokki”

GAZ Tšaika oli auto, jota ei voinut ostaa – sen saattoi Neuvostoliitossa vain saada, jos arvokkaan auton saamiselle oli olemassa edellytykset. Se kertoo paljon siitä neuvostomaailmasta, jossa Tšaika syntyi. Kyse ei ollut pelkästä kulkuvälineestä, vaan pikemminkin vallan, aseman ja järjestelmän näkyvästä symbolista Neuvostoliitossa.

Nimi Tšaika on venäjää, ja tarkoittaa suomeksi lokkia. Hieman erikoinen nimi loistoautolle, mutta olisiko auton perässä olleet ajalle tyypilliset ”siivet” sitten inspiroineet tätä nimeä?

Joka tapauksesta autosta tuli todellinen loistoauto rautaesiripun itäisellä puolella. Auton käyttäjät olivat aina jollain tavalla nimekkäitä tai hierarkiassa korkealla olevia neuvostokansalaisia. Tšaikalla ajoi niin poliittinen eliitti kuin myös pelätty Neuvostoliiton salainen poliisi KGP.

Olisiko lokki-nimi juontanut juurensa auton “siivistä”?

Kaksi sukupolvea: GAZ-13 aloitti tarinan

Tšaikaa tehtiin kahden sukupolven verran. Näistä ensimmäinen, GAZ-13, syntyi vuonna 1958. Auto oli ajan neuvostoliittolaiseksi autoksi poikkeuksellisen hieno ja loistokas. Tosin auton suunnittelussa oli mitä todennäköisemmin ”luntattu kaverilta”, sillä auton ulkoasu vastasi hyvin pitkälle amerikkalaista Packard Patriciania.

Loistoautoa liikutti 5,5-litrainen V8-bensiinimoottori, joka tuotti 195 hevosvoimaa ja vauhditti Tšaikan jopa 160 kilometrin huippunopeuteen, joka oli aikakauden ajoneuvolle hyvä tulos. Vaihteistona autossa oli 3-vaihteinen automaatti, jossa vaihteet valittiin painikkeiden avulla. Auto oli tilaihme, mikä teki siitä eräänlaisen edustusauton. Myös laadustaan tunnettua neuvostokromia oli käytetty runsain mitoin.

GAZ-13 kuvattuna Viron Halingan automuseossa.

Ensimmäisen sukupolven Tsaikasta oli tarjolla useita erilaisia versioita. Sedan-korimalli oli tavallisin, mutta tarjolla oli myös avomallia näyttäviä paraateja ajatellen. Myös jonkinlainen farmarimalli oli, joita käytettiin ainakin ambulansseina ja ruumisautoina.

Ensimmäistä Tšaika-sukupolvea valmistettiin 23 vuoden ajan aina vuoteen 1981 asti, mutta pitkästä tuotantoajasta huolimatta autoa valmistui vain reilut 3000 kappaletta.

GAZ-13 oli ottanut selvästi vaikutteita amerikkalaisista autoista.

GAZ-14 päivitti tyylin, muttei tekniikkaa

Neuvostoliiton loistoautoa kohtasi samat ongelmat kuin muitakin länsiautoja: autojen ulkoasut muuttuivat hyvin paljon 1950-luvun muodosta seuraavien vuosikymmenien aikana, minkä seurauksena myös GAZ-13 muuttui viimeistään 1970-luvulla jo hyvin vanhahtavan näköiseksi autoksi. Tätä ongelmaa ratkottiin tutulla kaavalla, eli tehtiin uudistettu sukupolvi.

Vuonna 1977 myyntiin tuli uusi sukupolvi, joka kantoi loogisesti nimeä GAZ-14. Tosin jostain syystä alkuperäistä GAZ-13 -mallia valmistettiin yhä rinnakkain aina vuoteen 1981 asti, jolloin jäljelle jäi vain toinen sukupolvi.

Vaikka toisen sukupolven Tšaika edusti uudempaa aikakautta, sen perusajatus säilyi ennallaan: kyseessä oli korkeiden virkamiesten ja puolue-eliitin käyttöön tarkoitettu edustuslimusiini.

Ulkonäöltään GAZ-14 oli jälleen vaikuttava ilmestys. Pitkä, leveä ja kulmikas kori huokui 1970-luvun luksusautoilun henkeä. Muotoilussa oli jälleen kerran selviä vaikutteita amerikkalaisista malleista, ja vertailu esimerkiksi Cadillacin ja Lincolnin edustusautoihin ei ole sattumaa.

GAZ-14 kuvattuna Viron Halingan automuseossa.

Tekniikan osalta Tšaika ei ollut mikään edelläkävijä. Uusi sukupolvi rakennettiin edellisen sukupolven voimansiirron ja alustan ympärille. Konepellin alla oli yhä 5,5-litrainen V8-bensiinimoottori, mutta teho oli nostettu 220 hevosvoimaan asti. Tuttu kolmivaihteinen automaattivaihteisto löytyi tästäkin autosta.

Mitoiltaan uusi sukupolvi oli edellistä joka suutaan suurempi, minkä ansiosta auton todellinen loistokkuus paljastui usein vasta sisätiloissa. Varusteluun kuului aikakauteensa nähden edistyksellisiä mukavuuksia, kuten ilmastointia ja sähkötoimisia ikkunoita. Myös matkustusmukavuuteen oli kiinnitetty paljon huomiota, mm. hyvällä äänieristyksellä.

Eräänlaista mahtailua se tämäkin. Kuvan GAZ-14-05 oli paraateja varten suunniteltu avoautomalli.

Myös suomalaiset suuryhtiöt luottivat Tšaikaan

Tšaika ei ollut pelkästään itäblokin maiden juttu, vaan autoa tuotiin myös Suomeen pienissä määrin alkaen 1960-luvulta ja päättyen 1980-luvulle. Näissä erikoistilauksissa maahantuojana toimi muitakin neuvostoliittolaisia autoja edustanut Oy Konela Ab.

Mielenkiintoinen nyanssi suomalaisessa teollisuushistoriassa on se, että myös suomalaiset tunnetut suuryritykset innostuivat vuosien varrella Tšaikasta edustusautona. Niitä hankkivat mm. Tampella, G. A. Serlachius ja Yhtyneet Paperitehtaat. Vuorineuvos Juuso Walden hankki samalla kerralla kolme Tšaikaa edustusautoiksi Yhtyneiden Paperitehtaiden Valkeakosken, Jämsän ja Simpeleen tehtaille.

Kotimaisen Tšaika-kaluston kulta-aikaa oli 1960-luku ja se näkyy autojen vuosimalleistakin. Markku Mäkipirtin kirjan “Neuvostoliittolaiset autot” mukaan Tampellan Tšaika oli vuosimallia 1961 ja G. A. Serlachiuksen vuosimallia 1963. Myös Espoon Automuseossa esillä oleva Nokian johtokunnan entinen edustusauto on vuodelta 1969.

Kansainvälisestikin merkittävä Tšaika-hetki nähtiin vuonna 1985 Helsingissä, kun meillä järjestettiin ainoa länsimaissa tapahtunut Tšaikojen luovutustilaisuus. Tilaisuudessa luovutettiin kerralla peräti neljä Suomeen tuotua GAZ-14 -mallia. Nämä päätyivät Nokian, Wärtsilän ja Koneen edustusautoiksi, neljännen jäädessä Konelan omaan käyttöön.

Nykyvalossa voi tuntua omituiselta, että kotimaiset yritykset halusivat edustusautoksi neuvostoliittolaisen auton. Tälle löytyi kuitenkin looginen ja itsekäs syy: suomalaisyritykset tekivät paljon idänkauppaa, jota itäautoilla haluttiin tietenkin vauhdittaa.

Timo Laitisen kirjassa “Auto 80-luvulla” kerrotaan, että Suomeen olisi tullut 30 kappaletta GAZ-13 -malleja ja edellä mainitut neljä kappaletta uudempaa GAZ-14 -mallia. Näiden lisäksi Neuvostoliiton suurlähetystön edustusautoista löytyi jokunen Tšaika.

Jälleen yksi Suomessa kuvattu Tšaika. Tämän yksilön tarkempi historia ei ole sivustomme tiedossa.

Tšaika jäi Perestroikan jalkoihin

Palataan kotimaasta vielä kerran takaisin Neuvostoliittoon ja viimeistellään Tšaikan tarina. Mitä autolle kävi viimeisinä vuosina?

Toisen sukupolven GAZ-14 jäi valmistusmäärässä mitattuna vielä edeltäjäänsäkin harvinaisemmaksi. Autoa valmistettiin vuosien 1977 ja 1988 välillä vain reilut tuhat kappaletta. Lähes kaikki yksilöt päätyivät valtion käyttöön.

Tšaikan kohtaloksi koitui lopulta 1980-luvun lopun uudet tuulet Neuvostoliitossa. Perestroika eli suomennettuna ”uudelleenrakentaminen” toi Mihail Gorbatšovin johtamana mukanaan uudistuksia, joiden tavoitteena oli vähentää Neuvostoliiton järjestelmän raskautta ja karsia tarpeetonta ylellisyyttä.

Tässä ilmapiirissä Tšaika alkoi näyttää vanhanaikaiselta symbolilta, joka ei enää sopinut uuteen aikaan. Toisaalta auto oli myös teknisesti hyvin pitkälle 1950-luvun tuote ja noin 30 vuoden ikäisenä muutenkin elinkaarensa päässä. Tšaikan tuotanto lopetettiin vuonna 1988, kun viimeinen GAZ-14 valmistui. Samalla päättyi yksi aikakausi neuvostoliittolaisessa autoilussa.

Tšaikaan saattaa törmätä vielä nykyäänkin sopivassa yhteydessä. Tämä kuva on vuodelta 2024 vanhojen autojen tapaamisesta.

Nykypäivänä harvinainen näky

Nykyään GAZ Tšaikat voidaan nähdä ennen kaikkea historiallisena erikoisuutena. Kuten valtaosa muistakin neuvostoautoista, auto ei ollut teknologinen suunnannäyttäjä, vaan sen merkitys oli aivan toisenlainen. Auto kuvasti hyvin neuvostojärjestelmää, jossa se ei ollut vain liikkumisen väline, vaan enemmänkin osa valtarakenteita.

Länsimaissa Tšaikat ovat nykyään hyvin harvinaisia autoja. Autot olivat kalliita ylläpitää, joten tavallinen kansa ei niistä innostunut, vaikka edustuskäyttöön suunnitellut autot vapautuivatkin paikoin kenen tahansa hankittavaksi. Lisäksi yrityskäytössä autot olivat kovassa käytössä ja ne ajettiin usein jopa loppuun asti ennen käytöstä poistoa.

Nykypäivänä Tšaikan näkeminen Suomessa on melko harvinaista. Ainakin Espoon Automuseosta on löytynyt yksi yksilö. Jonkin verran Tšaikoja saattaa tavata myös entisistä neuvostomaista, kuten vaikkapa Virosta.

Lue myös: Tiedätkö miksi Pate Mustajärven Popeda otti nimensä väärin kirjoitetusta neuvostoautosta?