Koeajo: Mercedes-Benz 190 E 1.8 W201 – ”Tenavatähti” vuodelta 1990

W201-korin Mercedes-Benz 190 sai lempinimen Tenavatähti, ja se vei saksalaismerkin uuteen segmenttiin.

Välillä on mukavaa saada koeajoon astetta vanhempaa klassikkokalustoa. Sellainen mahdollisuus meille syntyi taannoin, kun pääsimme koeajamaan vuosimallin 1990 Mercedes-Benz 190 -mallia.

Tästä autosta voidaan puhua hyvällä omatunnolla klassikkona, sillä tämän automallin myötä Mercedes-Benz lähti valloittamaan kokonaan uutta segmenttiä. Lopputulema oli kaiken kaikkiaan onnistunut, sillä Mercedes-Benz 190 (W201) -mallia voidaan pitää nykyisen C-sarjan esi-isänä.

Mercedes-Benz mukaan pieniin edustusautoihin

Tätä koeajoraporttia ei voi kirjoittaa puhumatta historiasta. ”Pikku-Mersun” suunnittelu starttasi jo 1970-luvun puolivälissä. Mercedes-Benzillä oli huomattu, että mallistossa olisi pienemmän automallin mentävä aukko – olihan nykyistä E-sarjaa ja nykyistä S-sarjaa edeltävät mallit varsin suurikokoisia autoja.

Koeajettu auto oli pitkälti alkuperäisessä kuosissa.

Mutta minkä takia Mercedes-Benz halusi mallistoonsa pienemmän auton? Syitä oli monenlaisia. Ensinnäkin päätöksentekoaikaan oli koettu juuri öljykriisi, jonka aikana polttoaineen kallis hinta ohjasi varmasti päätöksiä pienempään ja taloudellisempaan suuntaan.

Toinen syy tuli kilpailusta. BMW oli pienten edustusautojen segmentissä Mercedestä selvästi edellä, sillä nykyisin 3-sarjana tunnetun mallin ensimmäinen sukupolvi, E21-sukupolvi julkaistiin vuonna 1975. BMW:n 3-sarja oli nopeasti menestys Yhdysvaltoja myöten, joten Mercedes lähti kilpailemaan baijerilaisten kanssa samoista markkinoista.

Huomaa kilvenreiät, jotka ovat hassusti rekisterikilven yläreunassa. Vastaavaa näkee myös muissa Mercedes-Benz 190 -malleissa, joten kyseessä on ilmeisesti “alkuperäinen kikkailu”.

Kallis investointi, joka ei ollut heti hitti

Suht pitkän ja huolellisen suunnittelun jälkeen Mercedes-Benz julkaisi 190-mallin vuonna 1982, joka sai tunnuksen W201. Kahdeksan vuotta kestänyt projekti oli Mercedekselle valtava taloudellinen satsaus, sillä tutkimus- ja kehitystyö maksoi yhtiölle 2,3 miljardia Saksan markkaa.

Pienikokoinen auto oli ottanut selvästi vaikutteita isommasta W126-mallin S-sarjalaisesta. Autosta tehtiin myös erittäin virtaviivainen – siitä osoituksena oli hyvin matala ilmanvastuskerroin 0,33. Moottorivaihtoehdot olivat alkuun vain nelisylinterisiä bensiinimoottoreita. 190-mallissa oli 90-hevosvoimaa ja 190 E-mallissa 122 hevosvoimaa.  

W201 oli ensimmäinen Mercedes-Benz-auto, jossa on erillisjousitettu taka-akseli. Edistyksellisessä monivarsituentaa käyttävässä takajousituksessa oli viisi tukivartta, mikä teki mallin ajo-ominaisuuksista kokoluokkansa parhaimmistoa.

Jalopuun määrä W201:ssä on sisaruksiaan huomattavasti maltillisempi.

Kun Mercedes-Benz 190 julkaistiin yleisölle, se ei ollut välittömästi myyntihitti. Oikeastaan ensimmäinen mallivuosi meni yleisöltä vähän totuttautuessa uuteen tulokkaaseen. Vuotta myöhemmin, vuonna 1983 Mercedes-Benz lisäsi myös diesel-vaihtoehdon uuden OM601-moottorin myötä, mikä lisäsi auton suosiota nopeasti.

Yksi suurimmista syistä W201:n heikolle alkumyynnille tuli varmasti hinnasta. Kalliista kehitysprosessista seurasi se, että ”Pikku-Mersun” hinta oli lähes isomman W123:n tasoa, mikä tietenkin kannusti ostajaa usein tarttumaan isompaan vaihtoehtoon. Vuonna 1985 W123 korvaantui uudella W124:llä, joka palautti mallistoon tutumman hinnoitteluperiaatteen.

Tästä koeajoyksilöstä oli VIN-numeron perusteella poistettu mallimerkinnät jo tehtaalla.

Hienon värinen Suomi-auto

Palataan tähän päivään. Käsissämme on vuosimallin 1990 Mercedes-Benz 190. Kun tämä auto on myyty uutena, on W201-mallisto ehtinyt kokea vaikka ja mitä. Yksi merkittävä asia oli vuoden 1988 facelift, jossa auto sai mm. Sacco-paneelit kylkiinsä. Paneeleiden nimi tulee auton suunnittelija Bruno Saccon mukaan.

Koeajoautollamme on hieno historia, sillä se on alkuperäinen Suomi-auto. Rahamarkkinoiden vapautuminen vuonna 1986 ja siitä seuranneen kasinotalousvuosien jäljet näkyvät suomalaisessa autokannassa. Esimerkiksi näiden W201-mallien rekisteröintihuippu nähtiin vuonna 1989. Tämäkin yksilö on todennäköisesti ostettu samanlaisissa tunnelmissa.

Koeajoyksilössä ei ollut ilmastointia, mutta sähköllä liikkuva kaksitoiminen kattoluukku siitä löytyi.

Varustelun ja muun osalta auto ei ole kovinkaan kummoinen. Kliseiseen Suomi-autojen tyyliin varustelua ei juurikaan ole – kattoluukku ja etupenkkien istuinlämmittimet ovat ainoat mainitsemisen arvoiset. Ehkä uniikein juttu tässä ajoneuvossa on sen väri, sillä autoon on valittu Almandine Red -metalliväri – ei siis edes mikään hinnat alkaen -mallin punainen.

Huoltodokumentteja oli tallella hyvin.

Teknisellä puolella autosta löytyy hieman hauskasti 4-vaihteinen manuaali. Moottorin virkaa ajaa 1,8-litrainen bensiinimoottori, teholtaan 80 kilowattia eli 109 hevosvoimaa. Tämä malli 190 E 1.8 on siis ollut todellakin Tenavatähden halvin perusmalli vuonna 1990.

Erityisen mielenkiintoista tässä ajoneuvossa on myös se, että sen mukana tulee keskivertoa paremmin erilaista dokumentaatiota. Hanskalokerosta näytti löytyvän mm. entisten omistajien välistä kirjeenvaihtoa – toki autoon liittyvää sellaista. Hauska yksityiskohta oli myös se, että auton mukana tulevien pienosien sekaan oli eksynyt muutama kymmenpenninen.

Myös muuta hauskaa löytyi, kuten yksi kymmenpenninen.

Koeajon aika

Allekirjoittaneen odotukset koeajoa varten olivat lämpimän odottavat. Omakohtaista kokemusta W201-mallista ei ole. Toisaalta saman aikakauden W126– ja W124-malleista onkin sitten jonkin verran kokemusta, mikä varmasti näkyy myös tulevalla koeajolla.

Heti ensimmäinen vertailu automallien kesken syntyykin jo ennen liikkeellelähtöä. Edellinen kuljettaja on pysäköinyt Mercedes-Benz 190 E:n käsijarrua käyttäen, vaan käsijarruvipua ei löydy Mercedekselle ominaiselta paikalta. Lopulta käsijarrukahva löytyykin ”muiden merkkien tapaan” etuistuinten välistä ja perinteisenä kahvana.

Käsijarru on toteutettu Mercedes-Benz 190:ssä “tavallisen auton tapaan”.

Pieni googlaaminen kertoo syyn tälle hieman omituiselle ratkaisulle. Ilmeisesti suunnitteluvaiheessa oltiin sitä mieltä, että perinteinen Mercedeksen käsijarru (joka siis aktivoidaan polkaisemalla poljinta jalkatilassa) on kooltaan sen verran suuri, että tilansäästösyistä päädyttiin muille merkeille ominaiseen ratkaisuun.

Muitakin vastaavia ratkaisuja oli lähellä tapahtua. Tutustumien auton historiaan kertoo siitä, että Mercedes-Benz olisi suunnitellut tätä autoa etuvedoksi. Tästä suunnitelmasta kuitenkin peräännyttiin ja muiden mallien tapaan W201:t ovat takavetoisia.

Mittaristo varoitusvaloineen on kuin W126:sta. Kierroslukumittari on tosin muuttunut suureksi kelloksi.

Jo kättelyssä auton mittaristo tuntuu hyvinkin tutulle. Se on lähes suoraan W126:sta tuttu. Ainoastaan kierroslukumittari on korvattu isolla kellotaululla, mutta muuten fiilis on kuin W126:lla tai W124:llä ajaessa. Kojelauta on jokseenkin erilainen, mutta tuo mielestäni silti tarvittavat Mercedes-vibat ohjaamoon.

Vaikka tätä ei moni muista, W201 on ollut tietyissä asioissa suunnannäyttäjä myös ”isoveljelleen” eli W124:lle. Tässä autossa Mercedes-Benz julkaisi monoblade-pyyhkijän, eli autossa on tosiaan vain yksi iso tuulilasipyyhin. Myös apukuljettajanpuolen pieni taustapeili on W124:stä tuttu, ja tässäkin autossa tasan yhtä vaikea käytettävä. Oikean puolen peilistä on vaikea nähdä mitään.  

Apukuljettajan puoleinen peili on W124:n tapaan pientä kokoa.

Vekkuli ajettava

Kun ajetaan lähes 40 vuotta vanhaa autoa, jonka mittarissa on lähes puoli miljoonaa kilometriä, kaikista omituisuuksista ei voi syyttää autoa. Ajan hammas ja mahdollisesti myös ex-omistajat ovat voineet peukaloida autoa, joka ei ole välttämättä aivan siinä ryhdissä, mitä se on joskus ollut.

Hyvän ajotuntuman ottaminen Mercedes-Benz 190 E 1.8:n kanssa ottaa hieman aikaa. Kaasupolkimesta löytyy hyvinkin paljon ”löysää”, joka pitää osata ottaa pois liikkeellelähdöissä ja muissa kaasunkäsittelytilanteissa.

Nelivaihteisen manuaalin ajaminen oli allekirjoittaneelle täysin uusi kokemus. Vaikka ratkaisu oli kohtuullisen yleinen vielä 1980-luvulla, ei vastaavia vaihteistoja ole osunut kohdalle ennen tätä päivää. Vaihteiden lykkääminen pesään on melkoinen suoritus, sillä vaihtoliikkeet ovat piiiitkiä.

Vaihteisto oli manuaali ja vain neljän vaihteen sellainen.

Myös oikean vaihteen löytäminen ottaa hieman aikaa. Esimerkiksi normaali parkkipaikkavauhdin ylläpitäminen on vaikeaa kakkosvaihteella, joten ykkösvaihteella saa ajaa varsin pitkään. Tässä kohti huomaa jo kaipaavansa viisivaihteista manuaaliaskia.

Kunhan auton kanssa pääsee sinuiksi, on ajaminen varsin mukavaa. Tässä on selvää kasariauton fiilistä, vaikka teknisesti olemmekin liikkeellä vuodessa 1990. Vuonna 1993 W201 sai seuraajan W202-mallisarjasta.

Valitettavasti ruosteettomana myydystä Mersustakin löytyi iltapuhteita.

Kunnes ruoste meidät erottaa

Mercedes-Benz 190 E 1.8 on siinä mielessä ehtaa Mersua, että siinä ei juurikaan kilometrit näy eikä tunnu. Tekniseltä puoleltaan auto on yllättävän kovassa iskussa lähes puoli miljoonaa kilometriä nielleeksi autoksi. Ylimääräisiä kolinoita, vinkumisia tai jollotuksia ei osu koeajolla silmiin tai korviin.

Visuaalisella puolella on kuitenkin vähän sanottavaa. Autossa on pieniä naarmuja siellä täällä, joista osa voisi olla vielä pelastettavissa myllytyksellä. Punainen väri on pysynyt yllättävän hyvänä – tai vaihtoehtoisesti haalentunut auringossa tasaisesti ympäri autoa.

Hattuhyllyltä löytyi hienot Pioneerin kaiuttimet.

Se koeajolla pistää kuitenkin silmään, että autoa markkinoitiin myyjän toimesta ruosteettomana. Tarkempi katselu takaluukun seutuvilla kertoo kuitenkin toista. Auto on pelleiltään ehkä keskivertoa käytettyä Mercedestä paremmassa kunnossa, mutta ”ruosteettomana yksilönä” en tätä siltikään kuvailisi.

Myös kuljettajan etuistuin on kärsinyt selvästi, sillä se on kulunut puhki. Pikku-Mersu on kuin onkin pieni auto, mikä näkyy siinä, että kyytiin joutuu asettautumaan jokseenkin penkkejä hangaten. Tilaa on kuitenkin autoon päästyä hyvin, ainakin etupenkeillä – takapenkeillä tilaa on kyllä varsin kehnonlaisesti.

Kuljettajan istuin oli kärsinyt ajetuista kilometreistä.

Pääsisikö Tenavatähti vielä museoon?

Museoautoharrastajina tätäkin Mercedestä tulee luonnollisesti vilkuiltua museolasit silmillä. Olisiko tässä autossa aineksia museorekisteriin asti?

Etuistuimilla matkaaminen oli ihan mukavaa, ja ergonomia oli kunnossa kyynärnojaa myöten…

…mutta takapenkki on hyvin ahdas. Tässä facelift-mallissa on kuulemma vielä muutaman sentin tilavammat takaistuimet, mitä on vaikea uskoa.

Aineksia on aivan varmasti. Etenkin Suomi-historia ja siihen liittyvät paksut dokumenttiniput kannustavat suuresti miettimään museointiurakkaa. Toisaalta museohankkeita vastaan puhuvat takapään ruosteongelmat, kuljettajanistuimen rajut entisöintipuuhat ja mahdollisesti myös maalipintanaarmujen meikkaaminen.

Joka tapauksessa Tenavatähti oli hauska ajokokemus ja antoi paljon perspektiiviä W126- ja W124-mallien olemassaololle.