Kannattaako “tonnin pommilla” ajaminen? – Säästätkö rahaa vai hermoja?

Keskusteltaessa autoilun kuluista moni kertoo ajavansa tonnin pommilla, jolla ajaminen voi olla edullista, mutta tuleeko se ilmaiseksi?

Kun kahvipöytäkeskustelut menevät autoilun kuluihin, lähes porukasta kuin porukasta löytyy aina joku sellainen kaveri, joka kehuskelee ajavansa “tonnin pommilla”. Auto ei maksa käytettynä juuri mitään, sen huoltamiseen ei ylläpitoon ei tarvitse käyttää paljoa rahaa jälleenmyyntiarvon säilyttämiseksi ja parhaimmillaan ison vian kohdatessa auton voi lahjoittaa Kuusankosken paalattavaksi.

Kieltämättä tuon tapainen suhtautuminen autoiluun houkuttaisi monia. Mutta onko tonnin pommi kuitenkaan kokonaisuuden kannalta kovin hyvä tapa autoilla? Näistä keskusteluista mieleeni muistui talvinen tarina, joka olisi saanut jäädä kokematta.

Auton toimintavarmuudelle kannattaa antaa arvoa

Meikäläinen on sitä mieltä, että autoilussa kannattaa antaa arvoa myös toimimisen varmuudelle. Sitä varmuutta ei muuten saa välttämättä siitä tonnin kiposta.

Mielestäni asetelma on vähän sellainen, että säästön määrä on aina vakio. Jos säästät rahaa, hermosi voivat olla halvan auton kanssa vähän normaalia kireämmällä. Toisaalta vähän kalliimmalla biilissä et säästä rahaa, mutta henkisesti yhteiselo sen kanssa voi olla astetta kevyempää.

Talvinen läheltäpititilanne

En ole koskaan omistanut “tonnin pommia”, mutta olen omistanut seitsemän tonnin pommin, joka totteli nimeä Seat Toledo. Ostaessani auton, halusin mahdollisimman luotettavan ja toisaalta halvan ylläpidettävän auton, joten sain suosituksen hankkia VAG-konsernin tekeleen 1.9-litraisella TDI-koneella varustettuna.

En tiedä mikä Seatin kanssa meni pieleen, mutta sen kanssa en säästänyt mitään, en rahaa enkä hermoja.

Kaikista pelottavin tilanne Seatin kanssa koettiin joskus tammi-helmikuun aikana. Meneillään olivat talven kovimmat pakkaset ja elohopea laski noin -30 celsiusasteeseen. Tästä huolimatta minun piti lähteä sunnuntai-iltana ajelemaan opiskelupaikkakunnalle 200 kilometrin päähän. Kovat pakkaset eivät olisi olleet tarpeeksi suuri syy skipata seuraavan päivän tärkeää tenttiä.

Jo lähtiessäni matkaan ihmettelin sitä, ettei auton lämmöt nouse aivan kuten pitää. Moottorin lämpötila tuntui esilämmityksestä huolimatta jumiutuneen johonkin 40 asteen paikkeille. En kuitenkaan tehnyt asialle mitään, mikä oli virhe.

Toisaalta, mitäpä sitä olisi tilanteessa tehnyt, kun omistuksessa on vain yksi auto ja perille on pakko päästä?

Keskellä synkintä korpea

Tilanne ei ratkennut missään vaiheessa itsestään. Kun olin ajanut noin tunnin verran, autoon ei tullu enää lainkaan lämmintä ilmaa, vaan puhallinlaitteet puhalsi korkeintaan nolla-asteista ilmaa sisään. Autossa alkoi olla todella kylmä, mikä aiheutti jännittynyttä ilmapiiriä. Ei muuta kuin pipoa syvemmälle päähän ja matka jatkumaan, vakka vähän jännitti, että mitenhän tässä käy.

Myöhemmin homma meni kuin kauhuelokuvassa, sillä aika tarkalleen sellaisten metropolien kuin Ähtäri ja Saarijärvi puolivälissä keskellä metsäistä maantietä auton lasit vetivät hetkessä sellaiseen huuruun, ettei sillä voinut ajaa enää metriäkään. Sain sen nilkutettua juuri ja juuri lähimmälle pysäkille.

Siinä sitä sitten oltiin, keskellä korpea hiljaisena sunnuntai-iltana ja lähimmälle huoltoasemalle tai ylipäätään mihinkään oli ehkä 30-40 kilometriä. Autosta ei näe yhtään ulos ja siellä on lämpötila varmaan miinuksen puolella, joten kuskiakin palelee, vaikka kaikki mukana olevat vaatteet ovat jo päällä.

Päätin lopulta soittaa isälleni, vaikka hänen sijaintinsa noin 80 kilometrin päässä ei silloin hirveästi tuonut lohtua.

Tarinalla on onnellinen loppu

Vaikka tilanne näytti alkuun pahalta, siitä selvittiin silti säikähdyksellä.

Auton jäädessä parkkiin tyhjäkäynnille, siellä alkoi viimeinkin nousta lämmöt ja sitä kautta kabiiniin tulla lämmintä ilmaa, joka taas puhalsi ikkunat auki. Kaikki tapahtui todella nopeasti, sillä olisinko ehtinyt olla parkissa noin kaksi-kolme minuuttia, kun tilanne alkoi kääntymään voitoksi.

Jatkoin matkaa heti ikkunahuurun kadottua, sillä tiesin Ähtäristä eteenpäin päätyväni ainakin jonkinlaisen sivilisaation pariin, jossa apu olisi ainakin lähempänä. Loppumatka auton kanssa sujuikin sitten aivan normaalisti, kun lämmöt pääsivät nousemaan normaaliin. Auto puhalsi lämmintä ilmaa aina kotiovelle asti, eikä sen vuoksi huuru kiusannut enää kuljettajaa.

Ongelmalle ei löytynyt syytä

Syytä tuolle ongelmalle etsittiin myöhemmin korjaamolta, mutta mitään selitystä ei keksitty. Ilmeisesti pakkanen oli saanut jonkun sopivan läpän tai muun sopivan kriittisen osan jämähtämään paikalle, joka esti lämpöjen nousun. Paikoillaan seistessä se sitten lämpeni sen verran, että lämpö pääsi kulkemaan.

Niin tai näin, koska ongelman varsinaista syytä ei löytynyt, kieltämättä takaraivoon jäi kutkuttamaan pieni jännitys. Mitä jos auto tekee saman vian uudelleen? Uskaltaako tällä enää ajaa kovilla pakkasilla?

Ketään tuskin yllättää se, että minun ja Seatin yhteinen taival tuli melko pian päätökseen tämän pelottavan shown jälkeen. Nykyään luotan autoissani tuoreempiin yksilöihin, joiden kanssa pitäisi olla ainakin teoriatasolla varmempaa ajaa.

Tarinani on varmasti monella tapaa ääriesimerkki, mutta se on konkreettinen esimerkki siitä, miksi olen valmis maksamaan vähän extraa siitä, että voin luottaa autooni ja sillä uskaltaa lähteä vaikka vähän pidempäänkin reissuun.