Museoautojen erilaiset rekisterikilvet ja niiden historia Suomessa

Museoautoihin liittyvät käytännöt ovat vaihdelleet Suomessa usein, ja monet niistä ovat vaikuttaneet myös rekisteritunnuksiin.

Suomessa on olemassa oma museoajoneuvokäytäntö, jonka perimmäisenä tarkoituksena on pitää yllä vanhempia alkuperäiskuntoisia ajoneuvoja. Museoauton voi hankkia kuka tahansa ja niille on annettu erilaisia etuja ja helpotuksia. Museoajoneuvon vakuutus on yleensä merkittävästi normaalia vakuutusta halvempi, sekä museoajoneuvot ovat myös vapautettu ajoneuvoon liittyvistä veroista.

Museoajoneuvoluokka perustettiin Suomeen 1978 liikenneministeriön päätöksestä. Jo alusta alkaen museoajoneuvojen perimmäisenä ideana on pitää autot joko alkuperäisinä, tai vähintäänkin alkuperäistä henkeä mukailevina. Niissä ei saisi olla aikakaudelle epätyypillisiä varusteita tai muitakaan viritelmiä, vaan ulkoasun pitäisi kunnioittaa auton ikää.

Luonnollisesti rekisterikilvet ovat iso osa autoa, ja näin on myös museoajoneuvojen kohdalla. Rekisterikilvet ovat Suomessa vaihtuneet vuosien varrella hyvinkin paljon, mikä tuo hieman pohdittavaa museoajoneuvojen kanssa. Jos tarkoituksena on mukailla auton alkuperäistä ilmettä, minkälaiset rekisterikilvet siihen tulisi laittaa?

Rekisterikilpien historia Suomessa

Vuonna 1950 Suomessa otettiin käyttöön mustapohjaiset rekisterikilvet, joissa oli aluksi maksimissaan viisi merkkiä. Aluksi rekisterikilpi muodostui tavallisesti kahdesta kirjaimesta ja maksimissaan kolmesta numerosta. Joissakin tapauksissa mustat kilvet saattoivat myös olla lyhyempiä, kuten kaksi kirjainta ja kaksi numeroa.

Alkuperäinen idea maksimissaan viidestä merkistä perustui siihen, että kahdesta kirjaimesta ensimmäinen kertoo ajoneuvon kotiläänin. Toinen kirjain ja kolme numeroa muodostuivat vuorostaan sattumanvaraisesti, mutta rekisterikilville ominaiseen tapaan samaa rekisteritunnusta ei saanut antaa yhtä aikaa kahdelle eri ajoneuvolle.

Tässä järjestelmässä oli kuitenkin pieni ongelma. Se salli ainoastaan 25 000 rekisterikilpivaihtoehtoa per lääni, jolloin väkirikkaissa lääneissä vapaat rekisterikilvet kävivät yllättävän nopeasti loppuun. Vuodesta 1962 eteenpäin tähän tulikin käytännönläheinen ratkaisu, eli kirjainten määrä nostettiin kolmeen, jolloin numeroita rekisterikilpiin tuli vain kaksi. Näin saatiin käyttön taas lisää vapaita rekisterinumeroita.

Vuonna 1972 käyttöön otettiin nykyäänkin tuttu rekisterikilpimalli, jossa on kolme kirjainta ja kolme numeroa valkopohjaisen rekisterikilven päällä. Tosin muutos ei tapahtunut yhdessä yössä, vaan ilmeisesti katsastusasemat ympäri Suomen saivat jakaa “varastossa olleet” rekisterikilvet vielä pois. Tästä syystä näitä vanhoja rekisterikipiä saattoi tavata uusistakin autoista vielä lähes 70-luvun puoliväliin asti.

Museoajoneuvot tuottavat päänvaivaa rekisterikilville

Myös museoajoneuvot noudattivat tätä vuoden 1972 rekisterikilpimallia sokeasti siinä missä muutkin autot. Aina vuoteen 1988 asti ei Suomessa käytetty erillisiä museoautokilpiä, vaan rekisterikilvet annettiin vanhalle museoajoneuvolle samalla tavalla kuin täysin uudelle ajoneuvolle.

Tästä seurasi se haaste, että joissakin tapauksissa tarkoin entisöityyn vanhaan autoon saattoi päätyä moderni ja pitkä valkopohjainen rekisterikilpi, mikä ei tietenkään palvellut museoajoneuvon alkuperäisideaa. Näin pääsi käymään esimerkiksi silloin, jos auto tuotiin käytettynä Suomeen ulkomailta, tai auto rekisteröitiin jostain syystä uudestaan.

Vuonna 1988 tilanteeseen saatiin jonkinlaista helpotusta. Uuden rekisterikilpikäytännön mukaan vanhaan autoon saattoi saada nyt alkuperäistä mukailevat mustapohjaiset kilvet. Näissä rekisterikilvissä oli aina kirjaimet MR ja sen perään enintään kolme numeroa. MR-yhdistelmä viittasi sanaan museorekisteröity, jolloin museoautot oli helppo tunnistaa liikenteessä.

Lue myös: Klassikkoauton ostaminen kiikarissa? – Huomioi nämä vinkit

Uusi rekisterikilpi tuo uusia ongelmia

Ulkonäön suhteen ongelma oli ratkaistu. Vai oliko? Yhden ratkaisun myötä oltiin taas uuden ongelman parissa. Kuten jo aiemmin kerrottiin, suomalaisessa rekisterikilpikäytännössä oli aina vuoteen 1989 (eli vielä tovi uudistuksen jälkeenkin) tapana, että rekisterinumeron ensimmäinen kirjain paljastaa ajoneuvon “kotiläänin”, eli missä ajoneuvo on aikoinaan ensirekisteröity.

Esimerkiksi omassa museoajoneuvossani T-kirjaimella alkava rekisterinumero kertoo auton olevan kotoisin Turun läänistä. Autossa on yhä paikoillaan alkuperäinen rekisterikilpi vuodelta 1985, joten se on valkopohjainen kilpi kolmella kirjaimella ja kolmella numerolla – aivan kuten aikakauteen kuului.

MR-alkuisten rekisterinumeroiden käyttöönotto tarkoitti kuitenkin sitä, että jokainen museoauto oli nyt vakiintuneen käytännön perustella Mikkelin läänin tunnuksen alla. Koska monissa museoajoneuvoissa takana oli vielä erityinen historia, joka saattoi liittyä vahvasti johonkin tiettyyn sijaintiin, sotisi tämä “Mikkelin tausta” nyt jossain määrin sitä tarinaa vastaan.

Tämä ei ollut MR-kilpien ainoa ongelma, vaan niitä oli muitakin. Koska MR-kilvet oli varustettu kolmella numerolla, saavuttivat ne erittäin nopeasti numeron 999, jolloin rekisterikilvet oli käytännössä jaettu loppuun asti. Museoautoja oli kuitenkin jo siihen aikaan ihan mukava määrä suomalaisessa liikenteessä.

Kun yksi ongelma ratkeaa, uusi syntyy

Ongelma ratkaistiin siten, että tämän jälkeen alettiin jakaa kolmen kirjaimen ja kahden numeron yhdistelmillä olevia museorekisterikilpiä. Nämä rekisterinumerot alkoivat kirjaimilla MRA, MRB, MRC ja kaksi numeroa päälle.

Jälleen kerran törmättiin kuitenkin uuteen autenttisuusongelmaan. Koska kolmikirjaimisia mustapohjaisia kilpiä alettiin jakaa vasta vuonna 1962, istuisivat uuden mallin rekisterikilvet huonosti vaikkapa 1950-luvun autoon. Kaiken huipuksi yhä edelleen kaikki museoautot olivat M-alkuisilla kilvillä kotoisin Mikkelin seudulta.

Jos lähdetään oikein halkomaan hiuksia, kolmen kirjaimen käyttöä saattoi kuitenkin puolustella jonkinlaisella tarinalla. Jos auto vaihtoi omistajaa 1950- tai 60-luvulla, niin siihen piti aina vaihtaa uudet kilvet, mikäli se vaihtoi kaupassa kotilääniä. Täten siis esimerkiksi 1950-luvun ajoneuvo saattoi saada uuden kolmekirjaimisen rekisterikilven, jos se vaihtoi kotipaikkaa uuden omistajan perässä 1960-luvulla.

Lue lisää: Autossa CD-alkuinen rekisterinumero – mitä ovat diplomaattikilvet?

Yhä samojen ongelmien parissa

Vaikka MR-alkuisissa rekisterikilvissä oli lisätty yksi ylimääräinen kirjain mukaan kuvioihin, ei aiemmista ongelmista meinattu siltikään päästä eroon. Myöhemmin nimittäin myös kolmikirjaimiset MR-alkuiset rekisterikilvet alkoivat loppua jälleen kerran loppua, sillä maksimissaan kaksi numeroa salli vain 99 autoa jokaista kolmikirjaimista yhdistelmää kohden.

Vapaiden rekisterinumeroiden loppumisen myötä museoajoneuvojen rekisterikilpiin tehtiin taas uusia muutoksia. Tällä kertaa otettiin käyttöön uudelleen kaksikirjaimiset laatat, mutta nyt MA-kirjaimin. MA viittaa vähemmän yllättävästi museoajoneuvoon. Nyt päästiin takaisin hitusen uskottavimpiin kilpiin, mutta yhä edelleen taustalla kummitteli kuitenkin mikkeliläisyys.

Sen jälkeen kun myös MA-rekisterikilvet alkoivat hiljalleen loppumaan, tämän jälkeen museoautot saattoivat saada modernin J-kirjaimella alkavan rekisterikilven.

Käytännöt uusiksi ja tilanne helpottuu

Tarinassa ollaan päästy nyt 1990-luvun lopulle asti, jolloin aloitettiin jälleen kerran uusi käytäntö museoajoneuvojen rekisterikilpien kanssa. Uusi käytäntö mahdollisti museoautolle nyt alkuperäisen rekisteritunnuksen, tietenkin vain siinä tapauksessa, että alkuperäinen tunnus oli tiedossa ja sillä hetkellä vapaana. Museokilvet olivat tässä kohti yhä kuitenkin mustalla pohjalla.

Uuden käytännön myötä MR-kilpiset autot saattoivat nyt saada ansaituisti takaisin alkuperäisen rekisteritunnuksensa, ja niin sanottu Mikkelin mörkö oli viimeinkin voitettu. Joskin hyvä on muistaa sekin, että lääneihin pohjautuvasta rekisterikilpikäytännöstä oli jo ehditty luopua kymmenisen vuotta aiemmin, joten enää M-alkuiset kilvet eivät tarkoittaneet varsinaisesti Mikkelin läänin autoja. Niin tai näin, muutos oli kuitenkin askel parempaan.

Alkuperäisiä rekisterinumeroita sai niitäkin tuossa vaiheessa vielä aika hyvällä prosentilla takaisin, sillä vuodesta 1972 lähtien uusille autoille jaettiin aina vain uusia tunnuksia, eli vanhoja rekisterinumeroita ei kierrätetty. Tämän myötä moni saikin museoajoneuvoonsa halutessaan alkuperäiset rekisterikilvet.

Museoautot valkokilpi-ikään ja mustakilpiset tyylimokat alkavat

Vuosi 1997 oli suomalaisille museoajoneuvoille siinä mielessä merkittävä, että sen myötä oltiin taas uudenlaisessa tilanteessa, kun museoikään tulivat vuosimallin 1972 autot. Kuten tämänkin artikkelin alussa kerrottiin, juuri vuonna 1972 esiteltiin ensimmäistä kertaa valkopohjaiset kilvet kuudella merkillä varustettuna.

Hyväksi koettua alkuperäistunnuksen ensisijaista käyttöä jatkettiin, mutta vuodesta 1997 alkaen museoauton rekisterikilpi saattoi siis olla myös valkoisella pohjalla sekä kolmella numerolla ja kolmella kirjaimella – tällä kertaa vielä ihan oikeasti.

Erikoista kyllä, kansan keskuudessa valkoisia rekisterikilpiä ei jostain syystä osattu mieltää museoajoneuvon rekisterikilviksi. Koska jo kymmenien vuosien ajan oli ehditty tottua mustiin rekisterikilpiin, joskus jopa selkeästi museoautoon viittaavilla MR- tai MA-alkuisilla tunnuksilla, valkoiset kuuden merkin mittaiset kilvet nähtiin nyt vain “tavallisina rekisterikilpinä”.

Vaikka valkopohjaisten rekisterikilpien ajoneuvot ovat päässeet museorekisteriin jo 25 vuoden ajan, yhä 2020-luvullakin näkee välillä tilanteita, missä joku autoilija haluaa museorekisteröinnin yhteydessä vaihdattaa autoon mustat rekisterikilvet. Valinta on mielestäni museoajoneuvon alkuperäisideaan liittyen huono kolmestakin syystä:

1. Museoajoneuvon ideana on kunnioittaa alkuperäistä ulkoasua, eikä tämä tietenkään toteudu, jos autoon valitaan siihen alkujaan kuulumaton rekisterikilpimalli.
2. Rekisterinumeron pysyessä yleensä alkuperäisenä, autoon tulee kolmen kirjaimen ja kolmen numeron mustapohjainen rekisterikilpi, joita ei ole todellisuudessa koskaan ollut oikeassa käytössä, sillä aikoinaan mustat kilvet olivat aina maksimissaan viiden merkin mittaisia.
3. Tämä on mielipideasia, mutta etenkin entisöimättömissä museoajoneuvoissa tehdään auton ulkoasulle usein hassu vahinko, jos muuten patinoitunut ulkoasu saa täysin tuoreet rekisterikilvet. Puhumattakaan siitä, että alkuperäinen on aina alkuperäinen, eli mielestäni merkittävä osa auton historiaa.

Vaikka Traficomin käytäntöjen mukaan mustia rekisterikilpiä ei voi tilata ihan mihin tahansa autoon, kaikkiin museoajoneuvoihin sellaiset on mahdollista kuitenkin hankkia. Eli mikäli auto on museorekisteröity tai ensirekisteröity Suomessa ennen vuotta 1972 tai ulkomailla ennen vuotta 1971, saisi autoon tilata mustat kilvet ilman sen suurempia perusteluja.

Tämä on puhtaasti oma mielipiteeni, mutta minä olisin valmis eväämään mustapohjaiset rekisterikilvet myös sellaisilta museoautoilta, joihin ne eivät kuulu. Käytännössä siis vuosimalliin 1972 tai sitä uudempiin ajoneuvoihin ei saisi valita mustapohjaisia kilpiä edes museorekisteröidyssä ajoneuvossa. Puhumattakaan siitä, että kuuden merkin mittaisia mustapohjaisia kilpiä edes tehtäisiin.

Lue lisää: Erikoiskilvet autoon – miten ne hankitaan ja mikä on hinta?

Kaksipyöräisten kilvet kiusaavat museoautoja

Vuonna 2007 astui voimaan uusi määräys, jonka mukaan auton rekisterikilvessä ei saa olla samaa kirjain-numeroyhdistelmää kuin moottoripyörässä tai mopossa. Tuohon hetkeen asti kaksipyöräisten kilvet saattoivat olla melko identtisiä nelipyöräisten rekisterikilpien kanssa, mutta sekaannusten välttämiseksi tämä “porsaanreikä” tukittiin.

Museoajoneuvoihin tämä päätös heijastui siten, että alkuperäisen rekisterinumeron palauttaminen vaikeutui huomattavasti, jos sama rekisterinumero oli jo käytössä jollain kaksipyöräisellä. Vaikka alkuperäinen rekisteritunnus olisi ollut tiedossa ja se olisi ollut autojen puolella vapaa, ei sitä olisi enää saanut ottaa, mikäli se oli käytössä mopojen tai moottoripyörien puolella.

Kun museoautokäytäntö Suomessa alkoi, tuli museoajoneuvon olla alun perin 25-vuotias, jotta se voitiin museorekisteröidä. Vuonna 2008 tämä raja nostettiin 30 vuoteen, sillä kasvava autokanta ja autojen parantunut laatu tarkoitti sitä, että 25-vuotiaita autoja alkoi olla liikenteessä melko paljon. Museoajoneuvon statuksen saamista vaikeutettiin hieman nostamalla ikärajaa muutamalla vuodella.

Tulevaisuuden ongelma: EU-kilvet museoautoissa

Vuonna 2001 Suomi siirtyi niin sanottujen EU-kilpien aikakauteen, jolloin rekisterikilven vasempaan reunaan ilmaantui sininen osio, jossa näkyi Euroopan Unionin tähdet, sekä FIN-maatunnus.

Näitä rekisterikilpiä on asennettu ensisijaisesti autoihin jo reilun 20 vuoden ajan, mutta kuka tahansa voi tilata Traficomilta myös niin sanotut “finnittömät kilvet”. Finnittömät valkoiset kilvet on voinut tilata mihin tahansa ajoneuvoon vuosimallista riippumatta, eikä hankintaa tarvitse edes perustella millään tavalla.

Museoajoneuvoissa näkee hyvin harvoin EU-kilpiä. Yleensä museoajoneuvoon on päätynyt EU-kilvet ainoastaan silloin, jos se on rekisteröity uudelleen tai tuotu maahan 2000-luvulla, tai epähuomiossa uusia kilpiä tilatessa on unohdettu valita vanhan mallin finnitön kilpi.

Ylipäätään EU-rekisterikilpi museorekisteröidyssä ajoneuvossa on yhtä lailla tyylimoka, kuin edellä kerrotut mustaan rekisterikilpeen liittyvät esimerkit. EU-kilpiä on ollut tarjolla vain 20 vuoden ajan, kun taas museorekisterissä olevat ajoneuvot ovat aina vähintään 30 vuoden ikäisiä. Matematiikka ei siis täsmää, jos tarkoituksena on noudattaa auton alkuperäistä ulkoasua.

Loppujen lopuksi emme ole kuitenkaan kovin kaukana siitä hetkestä, kun alkuperäiset EU-kilpiset autot alkavat nekin päätyä museorekisteriin asti. Jo vuosimallin 2001 ajoneuvoissa EU-kilpi oli se alkuperäinen rekisterikilpimalli, ja mikäli nykyinen 30 vuoden ikäraja museoajoneuvolle pysyy voimassa, saatetaan vuonna 2032 nähdä ensimmäiset EU-kilpisinä museorekisteröidyt ajoneuvot – ja tällä kertaa ihan oikeaoppisesti.

Oma epäilykseni jo tässä kohti on se, että moni harrastaja tulee tuolloin laittamaan EU-kilpisiä autoja museorekisteriin finnittömillä kilvillä, koska alussa allergisoidaan ajatusta EU-kilvistä museoautoissa. Kenties EU-kilville käy samalla tavalla, kuten kävi valkopohjaisille museoajoneuvoille, eli niiden hyväksymiseen ajatustasolla tarvitaan hetken verran aikaa. Sitä odotellessa saatamme nähdä museoautoissa erilaisia “etikettivirheitä”.

Allekirjoittanut uskoo myös siihen, että museoajoneuvojen ikäraja tulee nousemaan vielä seuraavan 10 vuoden aikana entistä korkeammalle. Aihe pyörii tasaisin väliajoin keskustelussa, missä museorekisteröinnin ikärajaa toivotaan nostettavaksi 35 tai jopa 40 vuoteen asti. Tästä EU-kilpisten museoautojen odotus saattaa venähtää vielä pitkäksikin – suotta siis stressata asiasta vielä.