Mercedes-Benz S320 W140 – Koeajossa maailman savolaisin Mersu

Koeajo paljasti miten hyvin Saksasta alkujaan Suomeen tuotu W140 on integroitunut savolaiseen mielenmaisemaan.

Koeajolle.comin jatkoi siitä mihin edellisellä W126-mallin koeajolla jäi. Tällä kertaa käteen lyötiin yhtä sukupolvea uudemman W140-korisen S-Mersun avaimet.

Tunnelma ennen koeajoa oli jännittynyt. Jotkut teistä lukijoista saattavat muistaa, että edellinen raportoitu koeajo päättyi kauppakirjojen rustaamiseen ja W126 jatkoi elämäänsä minun kanssani. Tämän kahden kuukauden yhteiselon aikana olen pureutunut aina vain syvemmälle S-luokan Mersujen maailmaan, jonka myötä minulla oli melko paljon odotuksia uudemman sukupolven Ässän koeajolle.

Koeajoautomme löytyi Kuopion Kamuxin vaihtoautorivistä, jossa sitä myi Huutokaupat.com. Käytännössä auton myyjänä toimi siis Huutokaupat.com, vaikka koeajopaperit tehtiin pörssilistatun Kamuxin kanssa. Huutokauppamalli on allekirjoittaneelle vielä varsin uusi tuttavuus, joten minulle tuli hieman yllätyksenä, kun automyyjä kertoi varsinaisen myyjän olevan Huutokaupat.com.

Mitä odotuksia W140:stä?

Omien henkilökohtaisten odotuksieni lisäksi W140 oli odotettu nähtävä. En muista koskaan edes nähneeni tuota autoa läheltä livenä, saati istunut sen kyydissä. Osasyynä saattaa piillä se, että W140 julkaistiin paria vuotta ennen syntymääni vuonna 1991 ja koska kyseessä on pääasiassa yritysten tai virkamiesten edustusauto, joutavat nämä ajoneuvot kiertoon jo muutaman vuoden iässä. Ensimmäiset muistikuvani ministeriautoista nousevista poliitikoista liittyvät W220-korin S-sarjalaisiin.

Minkälaisia mielikuvia minulla on W140? Jostain syystä tämä automalli tuo yhä mieleen yhdet kasvot, joita kantaa Martti Ahtisaari. Mara toi vuonna 1994 Mercedes-Benzin takaisin presidenttien luottomerkiksi, kun taloon hankittiin panssaroitu S600. Ahtisaaren Mersua edeltänyt Cadillac Fleetwood ehti olla niin Mauno Koiviston, kuin Urho Kekkosenkin omistuksessa, ennen kuin se myytiin Pohjanmaalle Jari Mäen hellään huomaan.

Jos minulta kysyttäisiin joku W140-muisto, joka ei nojaisi Ahtisaareen, nostaisin esiin huomattavasti ikävämmän historiallisen tapahtuman. W140-korin Mercedes-Benz kantaa myös siinä mielessä surullista tarinaa, että sen kyydissä ajetussa kolarissa vuonna 1997 menehtyi prinsessa Diana.

Avaimet käteen ja auton luo

Lopetetaan ysärin muistelu ja palataan 2020-luvun Kuopioon, jossa meitä odotti vuoden 1994 mallia oleva Mercedes-Benz S 320. Saksasta alkujaan Suomeen uitettu peli piti sisällään ihan asialliset varusteet. Kattavien perusvarusteiden lisäksi oli kattoluukkua ja sähkösäätöistä penkkiä. Kahden alueen ilmastointilaite lienee vakiovarusteita, mutta tässä yksilössä ne myös toimivat, mikä ei ole aina itsestään selvää lähes 30-vuotiaalle autolle.

Kuten melko usein huutokauppaan päätyneiden autojen kanssa, myös Mersun kohdalla vastassa oli “pientä laittoa”. Mitään virheetöntä yksilöä tässä ei edes oltukaan myymässä, sen oli myös Kamux kirjoittanut selvästi ilmoitukseen. Autossa oli pientä kukkaa helmoissa, jotka oli korjattu ei niin edustusautoon sopivalla taidolla. Tämän lisäksi mittaristossa paloi kuljettajan verkkokalvoille parit vikavalot.

Jos unohdetaan nämä pienet viat, niin pian kolmekymppinen Mercedes on yhä melko herkullinen peli. Jopa tämä perusmalli on jyhkeä kuin panssarivaunu. Voin vain kuvitella minkälainen mörssäri se Ahtisaaren panssaroitu W140 on mahtanut olla, koska perusmallinen versio tuntuu sekin sellaiselta, että sen kanssa voisi ajaa ohuempien hökkeliseinien läpi nauraen.

Allekirjoittaneelle ihmetystä toivat myös auton normaalia paksummat sivulasit, jotka nostivat “panssarivaunufiilistä” entisestään. Käytännön hyödyt tuplalaeissa taitavat kuitenkin näkyä panssarin sijasta pienempänä sisätilameluna.

Koeajoautossa oli kangaspenkit ja rehellisesti sanottuna ne hieman söivät ministeritunnelmaa. Vuonna 1994 tuo sisusta on varmasti huokunut edelläkävijyyttä, mutta 2020-luvulla sisätilat eivät hirveästi huokaile edustusauton fiilistä.

Harmillisesti auton keskuslukituksessa oli jonkinasteista häikkää ja tästä syystä yhden hengen koeajotiimimme ei päässyt kuluttamaan muuta kuin kuljettajan penkkiä. Takapenkki – jossa yleensä tämän tapaisten autojen maksajat tuppaavat matkustamaan – jäi minulta siis kokematta.

Koeajo alkoi hymyillen

Auto avaimesta käyntiin ja hetken aikaa kuunnellaan kauniisti kehräävää 6-sylinteristä moottoria. Moottorin äännehdintää joutuu tosiaan kuuntelemaan keskittymällä, koska tässä autossa on ihan nykyautojenkin mittapuulla loistava äänieristys.

Rehellisesti sanoen en muista olenko koskaan ollut noin hiljaisessa ajoneuvossa. Lisäksi Mersun puolustukseksi täytyy sanoa, että alla oli varsin kulahtaneen näköiset kitkarenkaat (jotka eivät muuten sovellu kesäajoon lainkaan), joita hiljaisempia tassuja olisi varmasti löytynyt rengaskaupasta.

Auto lähti myös liikkeelle kauniisti. Ajofiilis on kuin omasta vuoden 1985 Mersustani, joskin 10 vuotta uudempi auto tuntuu olevan vielä “terävämpi” liikkeissään ja ehkä hitusen paremmassa ryhdissä. Koeajon alussa kasvoille nousee väkisinkin hymy, kun saa ohjata tämäntapaista maanteiden laivaa.

Koeajo starttaa hyvin, kunnes…

Hymy kuitenkin hyytyi siinä kohti, kun Kuopion taajama-alue vaihtui moottoritien rampiksi. Vaikka Mersussa on papereiden mukaan 170 kW (231 hevosvoimaa), rampilta kiihdyttäessä voima ei tuntunut oikein miltään. Fiilis oli yhtä laiska, aivan kuin olisi ajanut jotain normaalia autoa.

Jos verrataan taas omaan W126-malliini, jossa sattuu olemaan saman verran tehoa, niin tämä W140 tuntui huomattavasti laiskemmalta. Toki W140 puolustukseksi täytyy muistuttaa, että uudemman sukupolven laitteessa on enemmän kilogrammoja kuljetettavana.

Onneksi liikenteessä ei ole ruuhkaa, joten moottoritielle liittyminen onnistuu helposti odotettua vähemmällä jerkulla. Haasteet eivät kuitenkaan loppuneet tähän. Kun nopeusmittari alkoi lähentelemään 80 km/h-lukemia, alkoi autossa melko äkisti kasvava vispaaminen ja ravistaminen. Se oli jopa niinkin pahaa, että autolla ei uskaltanut paljoa yli kuuttakymppiä lujempaa ajaa.

Tästä johtuen moottoritieltä poistuttiin pikimmiten, eli jo seuraavasta rampista kohti kuvaustaukoa. En tiedä mikä aiheutti vian, josta kukaan ei varoitellut minua ennakkoon. Vispaus oli sellaista, että se saattoi johtua ihan vain huonosti tasapainotetuista tai epätasaisesti kuluneista renkaista.

Jonkinlaista kieroutta oli siis havaittavissa autossa. Ilmeisesti Mersuun on tarttunut savolainen kierous kaikkien näiden vuosien aikana.

Kuvaustauon kautta myymälää kohti

Kuvaustauko oli vähän tylsä. Koska kuljettajan ovi oli ainoa, jonka allekirjoittanut sai auki, jäi kuvaaminenkin valitettavasti tällä kertaa lähinnä auton ulkoasuun.

Hauskan yksityiskohdan autolle toi hattuhyllylle unohtunut “setelinippu”. Vinkkinä teille autosta kiinnostuneille: ei kannata laskea autolle lisää arvoa hattuhyllyn irtaimiston perusteella. Hyvin suurella todennäköisyydellä noita seteleitä ei pysty vaihtamaan kivoihin kokemuksiin.

Käsijarru muistuttaa olemassaolostaan

Tauon jälkeen autossa ilmeni jälleen uusi kuljettajaan kohdistunut kiusa. Ihan tietoisesti välttelin kaiken ylimääräisen laitteiston käyttöä, koska kyseessä oli vanha ja jonkun verran käyttöä nähnyt peli. Tästä johtuen jätin tietoisesti kytkemättä ajoneuvon käsijarrun kuvaustauon ajaksi.

En tiedä mitä noin viiden minuutin tauon aikana ehti tapahtua, mutta lähtiessäni takaisin Kamuxille Mersu alkoi huutamaan kuin viimeistä päivää käsijarrun olemassaolosta.

Vian korjaustapa oli myös lähes yhtä erikoinen, kuin sen ilmaantuminen. Ajelin noin 100 metriä Mersusta tuttu käsijarrun kuittauskahva “ylhäällä” vähän nykien sitä päälle ja pois. Yhtäkkiä summeri lopetti huutamisen ja sain keskittyä taas rauhalliseen taajama-ajoon. Kun kotimatka suoritettiin motarin sijasta matalampien nopeuksien tiellä, S-Mersu tuntui taas mahtipontiselta ajettavalta.

Hampaankoloon jäi tavaraa

Auto palautettiin Kamuxin pihaan ja avaimet jäivät myyjälle. Tämä koeajo tuskin tuo autotalliini lisää täytettä, vaikkakin huutokauppa on vielä avoimena tätä artikkelia kirjoittaessa. Avainten palauttamisen yhteydessä jäimme hetkeksi juttelemaan huutokauppakäytännöistä myyjän kanssa, olihan tämä kauppatapa minulle täysin vieras.

W140 koeajon alku ja loppu olivat juuri sellaista “jyräämistä”, kuin olisin 90-luvun Ässältä osannut odottaa. Äärimmäisen jyhkeä peli, jossa ajomukavuutta riittää ja kuljettaja tuntee itsensä oman elämänsä toimitusjohtajaksi. Myös W140 on varmasti ollut uutena suorastaan ylivoimainen peli verrattuna muihin saman aikakauden autoihin.

Mutta rehellisesti sanoen, reissusta jäi moottoritien leveydeltä tavaraa hampaankoloon. Olisi ollut kiva kokea vähän parempikuntoinen W140, koska nopeuksien kasvaessa ajomukavuus valahti käytännössä heti nollaan.

Toisaalta on myös hyvä, että asiat menivät kuten menivät. Nyt minulla on vielä nälkää etsiä käsiini vielä joskus vähän ehjempi versio W140:stä ja leikkiä oman elämäni marttiahtisaarta uudelleen.