Opel Insignia 2.8 V6 Turbo 4×4 – kadonneen segmentin viimeisiä edustajia

Jokamiehen perheauto, johon on kenkälusikalla survottu turboahdettu V6 on nykyään historiaa, mutta ei unohdettu. 

Hirveän paljon aikaa ei ole vierähtänyt, kun monen autovalmistajan keskiluokan sedaniin sai suuremman kuin nelisylinterisen moottorin. Viisitoista vuotta sitten Peugeot 407:n, Saab 9-3:n, Volkswagen Passatin ja jopa Hyundai Sonatan sai muhkealla V6 moottorilla. 

Tämä isolohko porrasperä segmentti on tänä päivänä varattu vain BMW M3 -tyylisille tehopaukuille. Joka on harmi, koska suurimmalla osalla uuden auton ostajalla ei ole enää mahdollisuutta kokea sitä lisäarvoa, jonka viides ja kuudes sylinteri antaa.

Opel Insignian tarina

Insignia on ollut Opel linjastossa vuodesta 2008 lähtien. Edeltäjänä toimi marraskuun väriskaalaan sulautuva pitkäikäinen Vectra. Opel suoritti nimenvaihdon, koska uusi Insignia oli suuri harppaus eteenpäin Vectrasta ja sen filosofiasta. Insignian tarkoitus oli myös täyttää Opel Omegan -kokoinen markkinarako, joten nimenvaihdos oli looginen päätös.

Insigniasta on olemassa vain kaksi sukupolvea ja koeajoautona toimi ensimmäisen sukupolven pre-facelift versio (malliversio A) tyylikkäässä yönmustassa metallinhohtovärissä. Olemme myös koeajaneet viimeisimmän Opel Insignia B mallin, joka on tänä päivänä saksalaisen merkin ainoa sedan-korimallin auto.

Perän muoto

Olen kirjoittanut sedan pari kertaa, koska en keksi muuta sanaa, jolla kuvailla Insignian yleismuotoa. En kutsuisi autoa suoraan porrasperäksi tai viistoperäksi, vaan joksikin siltä väliltä. Koeajoauto on viisiovinen, eli käytännössä viistoperä, mutta neliovinen porrasperä Insignia on myös olemassa ja ne ovat ulkonäöltään lähes identtiset. 

Viistoperä tuo autolle parempaa käytännöllisyyttä ja takaluukun aukko on kuin jättiläishain kita. Sisätilat tuntuvat muutenkin kookkailta, kuten General Motorsin tuotteen kuuluukin. Takapenkeillä on hyvin tilaa aikuisille, vaikka koeajoauton mustat nahkapenkit tekevät tilasta ahtaan tuntuisen.

Monimutkaiset sisätilat

Edessä suuri kojelauta dominoi matkustajatilaa. Kojelaudan yläreunassa oleva kaareva lista yhdistyy tyylikkäästi oviverhoiluun ja kietoo kuskin ja kartturin kiiltävään muovihuiviin.

Mielestäni tuohon aikaan moni autonvalmistaja suunnitteli samankaltaisia ratkaisuja, missä kojelauta ja ovi yhdistyvät jotain huomiota herättävää muotoa pitkin. Myönnän, että se toimii ja tekee auton sisätilasta hieman mieleenpainuvamman.

Koeajoauto oli tietysti hyvin varusteltu. Löytyi navigaattoria, vakionopeudensäädintä, parkkitutkaa ja adaptiivista alustaa. Koeajon aikana, kun leikin infotainment -ruudun kanssa hämmästyin, miten vaikea sitä oli käyttää. Vasta kunnes etsin käsijarrua huomasin, että siellä oli iDrive-inspiroitu säätönuppi, joka helpotti ruudun käyttämistä hieman.

Pari sanaa penkeistä

Top Gear trio TV-sarjassaan tunnetusti mainitsi, että he eivät muista Opel Insigniasta mitään muuta kuin sen, että siinä oli todella kovat penkit. Ja olen tämän koeajon jälkeen aivan samaa mieltä. 

Penkit olivat ryhdikkäät ja hyvän muotoiset, mutta yhtä kovia kuin saksalainen portsari. Istuin kaikissa penkeissä ja ne todellakin ovat periksiantamattomia. Hieman skeptinen olen siitä, miten ihmiskeho kestää niissä penkeissä yhtäjaksoisesti satoja kilometrejä.

Ei aivan tehoversio

Autobahnalla tämä Opel taittaisi pitkiä matkoja nopeasti. Turboahdettu 2.8 litran V6 tuottaa 260 hevosvoimaa jokaiseen nurkkaan Haldex-nelivetojärjestelmän avulla. Kiihtyvyys on karvan alle seitsemän sekuntia tällä 6-vaihteisella manuaalilaatikolla varustetulla versiolla.

Luulisi tämän olevan Insignian tehokkain versio, mutta varsinainen tehoversio julkistettiin vuotta myöhemmin, vuonna 2009. Silloin markkinoille ilmestyi Insignia OPC, joka samalla moottorilla tuotti 326 hevosvoimaa. Samaa voimansiirtojärjestelmää käytti myös Insignian sisarauto Saab 9-5, jossa tehoa oli pyöreät 300 hevosvoimaa.

Ajettavuus edellä

Silkinpehmeä moottori kyydittää painavalta tuntuvaa autoa oletettavan vaivattomasti. Valoista lähdettäessä, huomaa turbon potkaisevan lisähöökiä moottoriin noin 2000 kierroksen kohdalla, joka tuli pienoisena yllätyksenä. Kun siihen tottui, oli ajo erittäin vaivatonta ja manuaalilaatikko pelitti todella hyvin, vaikka vaihdekepin ulkonäkö ja tuntuma ei luottamusta nostattanut.

Alusta on sporttisen vakaa ja hieman kova, mutta ei epämukava. Mutkatiellä suurelta tuntuva auto pysyi hienosti tiellä ja painavasta moottorista huolimatta, aliohjattavuus oli hyvin hallussa. Neliveto avitti varman tuntuman ilmapiiriin ja pitoa moottoritienopeuteen kiihdyttäessä oli rutkasti. Harmi vain, että veekutonen on vaimea ja äänimaailmasta ei pääse nauttimaan ollenkaan.

Penkit jäi muistoksi

Yksilön todella korkea varustetaso jäi minulta hieman huomaamatta ja keskittyminen suuntautui – jo monesti mainittuun – moottorilohkoon. Olen aikaisemmin ajanut pari “perusmallin” Insigniaa ja ne ovat yleensä jääneet mieleen samalla tavalla kuten tämä. Kovat penkit, ahtaalta tuntuva sisätila ja heikko keskinäyttö. 

Onneksi V6 piristi tunnelmaa ja antoi muuta mietittävää. Sporttisempaan suuntaan kallistuva Insignia oli koeajolla joskus hauska ja joskus rasittava. Hauskuustasoa nostattaisi vapaampi kuuden sylinterin laulu.