Opel Astra H – Kuuden vuoden mittainen koeajo tulee nyt päätökseensä

Kuusi vuotta ja lähes 100 000 kilometriä kestänyt yhteinen seikkailu Opel Astra H:n kanssa on nyt tullut tiensä päähän.

On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa, nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa.

Kieltämättä melko haikein tuntein luovutin oman luottoratsuni, vuosimallin 2009 ja H-sukupolvea edustavan Opel Astran avaimet eteenpäin. Ehdimme pitää Opelin kanssa yhtä lähes kuusi vuotta ja 94 000 kilometriä, joten yhteiselle taipaleelle mahtuu jos jonkinlaista seikkailua.

Tämä auto oli minulle aikoinaan ensimmäinen kosketus Opeliin. Edelliset autoni olivat olleet VAG-konsernin tekeleitä ja viiden vuoden aikana mittani oli tullut niitä täyteen. Sen lisäksi että omistamani konsernin tekeleet olivat varsin korjaamoherkkiä, lähipiiriini mahtui samaan aikaan myös muita ongelmia “Vaggilaisten” kanssa.

Ostopäätös oli kylmääkin kylmempi

Helmikuussa 2016 Opelin ostoon päätynyt tilanne oli sekin koominen. Seat-merkkinen henkilöautoni veteli viimeisiään ja olin käynyt katsomassa farmari-Astraa Jyväskylän Laakkosen takapihalla. Ensikosketuksestani Astraan on jäänyt mieleen ainakin se, että tuolloin oli pakkasta lähes 20 astetta.

Kun myyjä kyseli koeajointoani, taisin alkaa pohtimaan ääneen, että lähteeköhän se ulkona yönsä viettänyt Opel käyntiin ilman esilämmitystä. Myyjä ei arkailustani lannistunut, vaan hän sanoi Opelien olevan kunnon talviautoja ja tuo yksilö lähtee varmasti avaimesta käyntiin. Niinhän se lähtikin ja kävin heittämässä autolla koeajon, jonka jälkeen myyjä teki minulle autosta tarjouksen.

Tuolloin vielä poistuin autoliikkeestä tyhjin käsin. Olisiko siinä mennyt yksi vai kaksi päivää, kun Seatini ei suostunut käynnistymään huolellisesta esilämmityksestä huolimatta omin avuin. Tästä suivaantuneena soitin Opelin myyjälle ja käskin valmistella auton luovutukseen. Seat saatiin käyntiin apuvirran avulla ja auto sammutettiin vasta sitten, kun nimet oli raapustettu Astran kauppakirjaan. Näin minusta tuli Opelisti.

Ultimaattinen pannacotan värinen paholainen

Ostohetkellä autolla oli ikää reilut kuusi vuotta ja 109 000 kilometriä. Auto oli historiallisen tuore hankinta minun mittapuullani mitattuna. Yksi omistaja, joka oli vaihtanut Astran uudempaan vastaavaan. Tämä oli jo ihan hyvä referenssi autosta.

Autosta minulle jäi tuoreeltaan mieleen bi-xenon -ajovalot, jotka olivat minulle tuolloin uusinta uutta. Olihan aiemmin tottunut kulkemaan halogeenien voimin. Olin ajovaloista jopa sen verran innoissani, että kotimatkalla piti poiketa ajamaan pimeitä sivuteitä, että ajovalot pääsisivät näyttämään parastaan. Ne tekivät kyllä heti vaikutuksen ja eron halogeeneihin huomasi heti.

Astra oli H-sukupolven viimeisiä yksilöitä ja näitä viimeisiä malleja myytiin Ultimateksi nimetyllä varustetasolla. Ultimate-varustepaketti piti sisällään bi-xenonien lisäksi ainakin ristiseläntuen säätöä, automaattisesti himmentyvää taustapeiliä ja sadetunnistinta, jotka olivat kaikki minulle uusia tuttavuuksia. Lisäksi autossa oli “perusherkkuja” kuten alumiinivanteet molemmissa sarjoissa, vetokoukku, automaattinen ilmastointi ja vakionopeudensäädin.

Auton väri oli minun mielestäni jotain harmaan ja ruskean väliltä, mutta värin virallinen nimi oli pannacotta. Siitä tuleekin auton epävirallinen lempinimi “pannacotan värinen paholainen”.

Astra riitti aika hyvin omiin tarpeisiini. Kiitos farmarin ja käännettävien takapenkkien, autolla sai tarvittaessa kannettua jos jonkinlaista kuormaa. Pelkästään muuttokuormia kuuteen vuoteen mahtui viisi kappaletta, joista Astra oli jokaisessa mukana jonkinlaisella panostuksella.

Olen nostanut näissä koeajoraporteissani yleensä autosta esiin jonkun hauskan yksityiskohdan, niin tällä kertaa katselkaamme ratin tikkauksia. Yleensähän ompeleilla tehdyt tikkaukset viittaavat nahkapäällysteiseen rattiin, mutta tässä Astrassa on jostain syystä tikattu muoviratti. Enpä ole moista ennen nähnyt.

Opel on halpa huollettava

Yksi mieluisimpia yllätyksiä Opelin ostossa oli se, että huollot olivat jostain syystä merkittävästi VAG-konsernin huoltoja halvempia. Vaikka huollatin Seatia aikoinaan lähinnä “villeillä ja vapailla nyrkkipajoilla”, niin ei sitä huoltamista voinut oikein halvaksi lystiksi sanoa.

Yksi hyvä esimerkki Opelin ja VAG:n välisistä eroista saadaan jakopääremontista. Seatiin jakopääremppa osineen ja töineen kustansi noin 500 euroa nimettömällä pajalla, kun taas Opelin merkkiliike tekee saman 350 eurolla. Vielä enemmän vaakaa Opelin suuntaan kallistaa se, että Seatissa jakopää tulee avata 90 tkm välein, kun Opelissa väli on 150 tkm.

Minun ja Opelin yhteiseen matkaan ei mahtunut yhtäkään matkan keskeytystä. Joitakin vikoja tuli, mutta ei ensimmäistäkään sellaista, joka olisi saanut vikavalon huutamaan välitöntä ajamista korjaamolle.

Pari kertaa ongelmia syntyi erilaisista antureista. Öljynpaineanturi vaihdettiin toisena yhteisenä kesänä ja ulkoilman lämpötila-anturi viidentenä kesänä. Jälkimmäisen hajoaminen kesän helteillä oli ikävä sen vuoksi, että rikkinäinen lämpötila-anturi mittasi hellesäässä pakkasta, minkä vuoksi auton ilmastointi ei suostunut väkisinkään puhaltamaan kylmää ilmaa autoon.

Kuluvia osia meni jonkin verran. Takajouset uusittiin kerran, kerran kallistuksenvakaaja ja kerran termostaatti, nämä siis tältä istumalta mieleeni tulleina. Jarrulevyt ja -palat meni kertaalleen myös vaihtoon. Muuten varsinaisia vikoja ei juurikaan ollut, eli lähinnä huoltotoimenpiteillä selvittiin.

Jatkossakin hyviä kokemuksia Opel Astrasta?

Vaikka pannacotan värinen paholainen vaihtoi omistajaa, en päässyt Astrasta eroon. Uusi auto on nimittäin niin ikään Opel Astra, mutta tällä kertaa loikkaamme aakkosissa H-kirjaimesta suoraan K-kirjaimeen, eli vaihdokki oli K-Astra. Ultimaattisuuskin vaihtui plussamallisiin innovaatioihin, eli uuden auton varustetaso on Innovation Plus.

Kyseessä on siis minulle toinen Astra. Jos lasketaan perhepiirini autot mukaan, taitaa tämä olla järjestyksessään perheemme seitsemän Opel Astra. Rivien välistä voitte ehkä lukea, että meillä päin ollaan oltu varsin tyytyväisiä Astroihin.

Jos palataan vielä artikkelin päätähteen, eli H-Astraan, niin auto kykeni järjestämään minulle vielä viime metreillä parit yllätykset. En tiedä kurkkasinko kertaakaan aiemmin kuuden vuoden yhteisen historiamme aikana auton vararengaskoteloon, mutta siellä ei ollutkaan vastassa perinteistä vararengasta, vaan nykyaikainen paikkapullo ja minikompressorin yhdistelmä. Kaikki nämä vuodet olen puhunut perinteisen vararenkaan puolesta, vaikken ole sellaista omistanut.